Ei asiaa

Niin. Ei mulla oikeastaan ole mitään asiaa. Vaikka pari aihetta onkin mielessä, joista voisin kirjoitella, niin jotenkin ne ei tunnu just nyt tärkeiltä. Sen sijaan päässä pyörii sekalaisia juttuja, silti jotenkin en osaa jäsentää niitä nyt yhdeksi, kokonaisuudeksi. Itseen ja ihmissuhteisiin ne kaikki liittyvät, ja mikä nyt olisikaan monimutkaisempaa kuin nuo kaksi aihetta. Minua vaivaa levottomuus. En oikein tiedä, onko töissä mukavaa, enkä onko parisuhteessakaan mukavaa. Ja helpostihan siitä tulee itseään toteuttava kierre, eli ei ihan täydellistä ole millään saralla. Tänään luin täältä tutun kliseen kriisistä: "...kriisi on myös mahdollisuus. Olen oppinut kantapään kautta ihan valtavasti itsestäni. Saanut kosketuksen omiin sokeisiin pisteisiini ja raadollisuuteeni, mutta myös kaikkeen hyvään ja arvokkaaseen, mitä minussa on."

Ja näinhän se on. Kriisit töissä ja kotona ovat punnitsemisen paikkoja, siitä mitä haluan, millainen olen, mihin haluan pyrkiä. Ja kotipuolella se on sittenkin selvää, tiedän mitä haluan ja haluan pyrkiä siihen. Työelämän kohdalla tilanne on kuitenkin epäselvempi. Siellä kyseenalaistaminen on toistuva teema, joka välillä painuu taka-alalle, pysyy siellä pitkäänkin, mutta aktivoituu jälleen. Haluaisin jo päästä tästä kriisistä oikeasti yli, mutta en vain tunnu löytävän vastauksia itsestäni, riittävästi intohimoa ja rohkeutta.

Homoilta ei ollut keskustelu

Ylen homoilta on saanut aikaan valtavan myrskyn. Mutta oikeastaan, miksi? Vaikka sitä sanottiin keskusteluksi, niin se oli kummankin puolen kilpalaulantaa omista poteroistaan eikä siinä edes yritetty ymmärtää toisen puolen argumentteja. Tuolla tavoin tehdään viihdettä, mutta käsittääkseni Ajankohtainen kakkonen ei yritä tehdä viihdettä, vaan tarjota asiasisältöä, mikä jäi ainakin tällä kertaa pahasti puuttumaan.
.

Homojen oikeuksia vastustavat on nyt julkisuudessa niputettu otsikon "kirkko & uskovaiset" alle ja jengi eroaa kirkosta. Omituista sikäli, että myös homojen oikeuksia puolustavalla puolella oli pappi, ja lisäksi keskustelussa kävi selvästi ilmi, että kirkon palkkalistoillakin on homoja. Miksi siis koko instituutio (kirkko & uskovaiset) leimataan muutaman äärifundamentalismin takia? Vaikka vertaus on ehkä vähän ontuva, niin onhan kouluissakin idioottimaisia opettajia, eikä silti koko koululaitosta leimata paskaksi.
.

Erikoista on ollut se, että asiaa on useissa blogeissakin kommentoitu, ja erittäin monet kirjoittajat ovat omien sanojensa mukaan "onnellisesti eronneet kirkosta heti 18-vuotiaana." Ihmettelen vaan, että miksi tämä asia edes saa heidät enää provoisoitumaan? Tuntuu, ettei moni heistä oikeasti olekaan henkisesti niin kaukana kirkosta ja sen säännöistä, että keskustelu ei nostaisi tunteita.
.

Arkkipiispa Kari Mäkinen toivoi, että etteivät ihmiset eroaisi kirkosta vaan vaikuttaisivat esim. seurakuntavaalien kautta. Ja aivan oikein, eroamallahan liberaalisiipi vain vahvistaa konservatiivien painoarvoa. Jos suhde ennen tätä keskustelua liberaalien ja konservatiivien välillä oli kuvitteellisesti 50-50, ja liberaalit nyt tekevät joukkopaon, niin käytännössä hehän itse muuttavat kirkkoa vielä nykyistäkin konservatiivisemmaksi eikä päinvastoin, kuten ehkä tarkoitus oli.
.
Itse en kirkosta aio erota, vaikka Räsästen ja muiden konservatiivien mielipiteet pöyristyttivätkin, vaan ajattelin mennä äänestämään srk-vaaleissa - ensimmäistä kertaa elämässäni.

Löytöjä osa 2

Nyt ihan erilaisiin löytöihin. Olen nimittäin etsinyt jo jonkin aikaa pikkumustaa. Mielellään sellaista, jossa olisi joku juju. Kävin mm. Hulluilla päivillä sovittamassa InWearin mekkoa sekä Ril'sin mekkoa. Ensin mainittu ei sopinut malliltaan, ylävartaloni olisi pitänyt olla ainakin viisi senttiä pidempi. Ril'sin jerseymekko oli täydellinen putouskauluksineen, mutta siitä ei sitten tietystikään ollut enää oikeaa kokoa.

Keskiviikkona käväisin Marimekon ystävämyynnissä (tarkoituksena löytää lahja ystäväni lapselle) ja sieltä löytyi mekko, joka sopi minulle kuin hansikas. Se on ihanalta tuntuvaa, pinnaltaan hiukan läikehtivää silkki-puuvillasekoitetta ja parasta oli 49 euron (!) hintalappu. Mustahan se ei ole, mutta hei, mitä väliä. Tämän mekon kanssa tulen todennäköisesti juhlimaan monet juhlat!

Nyt vähän harmittaa, etten jaksanut hakea kenkiä tuohon kuvaan...

PS. Tapaaminen metsässä

Eiliseen postaukseen lisäyksenä: Kun lähdimme sienireissulta, niin tien varressa oli erittäin rohkea peura. Seisoskeli siinä, vain muutaman metrin päässä autostamme, eikä pelästynyt edes salamanvälähdystä, kun otin siitä pari kuvaa. Kuva on otettu kännykällä, siksi laatu ei ole mitään huippua.

Oli aika hieno tapaaminen.

Löytöjä osa1

En ole ollenkaan mikään syksyihminen. Kauniit ruskan värit toki ajoittain ilahduttavat, mutta pääasiassa alkusyksy menee harmitellessa, että kohta on taas kylmää, pimeää ja useimmiten myös märkää. Ja sitten kun on kylmää, pimeää ja märkää, niin arghhh... väsyttää, viluttaa ja vituttaa. Nytkin myrskytuuli tempoo kattoa ja saa pelätä huomisaamua, sillä alla on edelleen kesärenkaat, ja ennuste lumisateista ei oikein sovi niiden kanssa samaan yhtälöön. Mutta kuka pentele nyt vaihtaa Etelä-Suomessa talvirenkaita lokakuun alussa, varsinkin kun ensi viikoksi on luvattu taas liki 10 astetta lämmintä. Dammit näitä syyskelejä! 

Syksy on siis mielestäni pääasiassa aika p*stä. Mutta jotain hyvääkin sentään. Merkittävä valopilkku oli viikonloppuna metsästä tehty löytö:

Ihan sikana kanttarelleja!!

Mä en ole ikinä varsinaisesti sienestänyt, koska kanttarelli on ainoa sieni, jonka tunnistan, ja niitä löytyy yleensä max. 5 samalla kertaa. Se taas ei varsinaisesti innosta sienestykseen, koska paria sientä ei kehtaa edes paistaa. Mutta nytpä niitä oli putkahdellut näkyviin niin, että tällainen sienestyksen puusilmäkin sai kokea löytämisen iloa. Saaliista on nyt pari kertaa jo herkuteltu, mutta mikä parasta, pari pussillista päätyi myös pakastimeen. Ehtaa luomua lähiruokaa siis tiedossa myöhemminkin! Nam.

Viisi tuntia Suomen historiaa

Mieheni sai elokuvaliput, jotka piti käyttää syyskuun loppuun mennessä. Viime tingassa aloimme tutkailla, mitä leffaa mentäisiin katsomaan. Ainoa, joka oli kummankin mielestä yhtä kiinnostava, oli Timo Koivusalon ohjaama Täällä Pohjantähden alla II. Matkassa oli kuitenkin pieni mutka, sillä leffan arvostelusta olin lukenut, että kakkososa on suora jatko ykköselle ja me emme olleet ykkösosaa nähneet. Niinpä ensin vietimme yhden illan katsellen ykkösosan videolta. 3 tuntia kului yllättävän nopeasti tarinan imaistessa mukaansa, ja seuraavan illan jatko-osaa odotti sen jälkeen mielenkiinnolla. Mutta täytyy sanoa, että kakkonen ylitti ennakko-odotukset kirkkaasti. Elokuva oli todella vaikuttava! Ja liikuttava. Jopa mieheni sanoi sitä liikuttavaksi, ja itse itkin neljän nenäliinan verran. Ykkösosa oli muutamia kohtauksia lukuunottamatta jotenkin ulkokohtaisempi, mutta kakkonen taas kosketti todella syvältä. Kahden sukupolven menetykset nivoutuivat toisiinsa, ja erityisesti vahvaksi nousi Akselin äidin hahmo, upeasti näytellyt Ritva Jalonen. Hänen kauttaan kakkososassa kulminoitui naisen kokemus sodasta, lapsien ja lapsenlapsien menetyksiin liittyvä tuska ja ikävä. 

Elokuvia katsellessa tajusin, miten huonosti oikeastaan tiedän kansalaissodan tapahtumista ja syistä. Nuo elokuvat herättivät minussa halun etsiä lisää tietoa, halun ymmärtää miksi ja miten ja ketkä. Oliko aihe vielä minunkin kouluaikanani (parikymmentä vuotta sitten) sen verran arka, että sitä ei kovin laajalti tai syvälti käsitelty, vain onko mennyt vain minulta jotenkin ohi? No, leffan jälkeen tuli kerrattua asiaa (onneksi on google).

Viihdyttäkää mua!

Olen ollut sairaslomalla viikon, sillä kaktus kurkussani muuttui molemminpuoliseksi ja hyvin sitkeäksi korvatulehdukseksi. Näköjään kun lastentauteja (korvatulehduksesta tulee mieleen vain korvatulehduskierteessä olevat lapset) sairastaa ensimmäisen kerran reilusti kolmenkympin paremmalla puolella, niin siitä saa kärsiä sitten kaikkien niiden menneiden vuosien sairastamattomuudenkin edestä. Mutta nyt on sellainen lääkecocktail, että jospa tämä tästä vihdoin helpottaisi.

Olen yleensä erittäin vähän sairaana. Siksi olenkin mielenkiinnolla havainnoinut käyttäytymistäni ja erityisesti sitä millä olen itseäni viihdyttänyt. Pahimpina sairauspäivinä, jolloin ei jaksanut muuta kuin siirtyä sängystä sohvalle ja takaisin sänkyyn, tv toimi viihdyttäjänä. Silmien vetistäessä kun ei pystynyt edes lukemaan. Olen siis tällä viikolla katsonut mm. osan BB-talk showsta, loppuosan jaksosta Muslimielämää TV1:ltä, Oprahia ja naisten alkoholinkäyttöä koskevan dokumentin ja uusinnan yhteydessä alkuosan katsomasta Muslimielämästä. Yhteenveto: suurin osa oli vain jotain ajankuluksi, mutta esim. tuo Muslimielämää oli tavallaan myös mielenkiintoinen, voisin EHKÄ katsoa sitä toistekin. (Mutta ei niin mielenkiintoinen, että tallentaisin sen digiboxille, kuten teen kaikille must-ohjelmille.)

Hiukan tervehdyttyäni siirryin tietysti näppäimistön äärelle. Luin moneen kertaan päivässä kaikki favourite-listaltani löytyvät blogit (no jos ei heti aamupäivällä ollut uutta postausta, niin toiveikkaana tsekkasin iltapäivällä uudestaan, ja ainahan oli mahdollista löytää uusi kommentti ainakin), klikkailin linkitettyihin blogeihin etsimään uusia suosikkeja (ei löytynyt yhtään), surffailin muuten vaan siellä täällä. Facebookissakin kävin tietysti ainakin yhtä usein, vaikka normaalisti kerran päivässä tai parissa riittää minulle hyvin. Sosiaalinen media siis syrjäytti tv:n heti, kun vointi oli hiukan parempi.

Lisäksi olen lukenut monta vanhaa naistenlehteä, esim. kevään muotihan oli tosi kiinnostavaa näin syyskuun lopulla. Opetus: Tiedostin, että minun ei kannattaisi tilata lehtiä, koska en ehdi niitä lukemaan. Paitsi eilen ilmestyneen MeNaiset olen lukenut poikkeuksellisesti jo nyt. Hyvä minä.