Viisi tuntia Suomen historiaa

Mieheni sai elokuvaliput, jotka piti käyttää syyskuun loppuun mennessä. Viime tingassa aloimme tutkailla, mitä leffaa mentäisiin katsomaan. Ainoa, joka oli kummankin mielestä yhtä kiinnostava, oli Timo Koivusalon ohjaama Täällä Pohjantähden alla II. Matkassa oli kuitenkin pieni mutka, sillä leffan arvostelusta olin lukenut, että kakkososa on suora jatko ykköselle ja me emme olleet ykkösosaa nähneet. Niinpä ensin vietimme yhden illan katsellen ykkösosan videolta. 3 tuntia kului yllättävän nopeasti tarinan imaistessa mukaansa, ja seuraavan illan jatko-osaa odotti sen jälkeen mielenkiinnolla. Mutta täytyy sanoa, että kakkonen ylitti ennakko-odotukset kirkkaasti. Elokuva oli todella vaikuttava! Ja liikuttava. Jopa mieheni sanoi sitä liikuttavaksi, ja itse itkin neljän nenäliinan verran. Ykkösosa oli muutamia kohtauksia lukuunottamatta jotenkin ulkokohtaisempi, mutta kakkonen taas kosketti todella syvältä. Kahden sukupolven menetykset nivoutuivat toisiinsa, ja erityisesti vahvaksi nousi Akselin äidin hahmo, upeasti näytellyt Ritva Jalonen. Hänen kauttaan kakkososassa kulminoitui naisen kokemus sodasta, lapsien ja lapsenlapsien menetyksiin liittyvä tuska ja ikävä. 

Elokuvia katsellessa tajusin, miten huonosti oikeastaan tiedän kansalaissodan tapahtumista ja syistä. Nuo elokuvat herättivät minussa halun etsiä lisää tietoa, halun ymmärtää miksi ja miten ja ketkä. Oliko aihe vielä minunkin kouluaikanani (parikymmentä vuotta sitten) sen verran arka, että sitä ei kovin laajalti tai syvälti käsitelty, vain onko mennyt vain minulta jotenkin ohi? No, leffan jälkeen tuli kerrattua asiaa (onneksi on google).

Viihdyttäkää mua!

Olen ollut sairaslomalla viikon, sillä kaktus kurkussani muuttui molemminpuoliseksi ja hyvin sitkeäksi korvatulehdukseksi. Näköjään kun lastentauteja (korvatulehduksesta tulee mieleen vain korvatulehduskierteessä olevat lapset) sairastaa ensimmäisen kerran reilusti kolmenkympin paremmalla puolella, niin siitä saa kärsiä sitten kaikkien niiden menneiden vuosien sairastamattomuudenkin edestä. Mutta nyt on sellainen lääkecocktail, että jospa tämä tästä vihdoin helpottaisi.

Olen yleensä erittäin vähän sairaana. Siksi olenkin mielenkiinnolla havainnoinut käyttäytymistäni ja erityisesti sitä millä olen itseäni viihdyttänyt. Pahimpina sairauspäivinä, jolloin ei jaksanut muuta kuin siirtyä sängystä sohvalle ja takaisin sänkyyn, tv toimi viihdyttäjänä. Silmien vetistäessä kun ei pystynyt edes lukemaan. Olen siis tällä viikolla katsonut mm. osan BB-talk showsta, loppuosan jaksosta Muslimielämää TV1:ltä, Oprahia ja naisten alkoholinkäyttöä koskevan dokumentin ja uusinnan yhteydessä alkuosan katsomasta Muslimielämästä. Yhteenveto: suurin osa oli vain jotain ajankuluksi, mutta esim. tuo Muslimielämää oli tavallaan myös mielenkiintoinen, voisin EHKÄ katsoa sitä toistekin. (Mutta ei niin mielenkiintoinen, että tallentaisin sen digiboxille, kuten teen kaikille must-ohjelmille.)

Hiukan tervehdyttyäni siirryin tietysti näppäimistön äärelle. Luin moneen kertaan päivässä kaikki favourite-listaltani löytyvät blogit (no jos ei heti aamupäivällä ollut uutta postausta, niin toiveikkaana tsekkasin iltapäivällä uudestaan, ja ainahan oli mahdollista löytää uusi kommentti ainakin), klikkailin linkitettyihin blogeihin etsimään uusia suosikkeja (ei löytynyt yhtään), surffailin muuten vaan siellä täällä. Facebookissakin kävin tietysti ainakin yhtä usein, vaikka normaalisti kerran päivässä tai parissa riittää minulle hyvin. Sosiaalinen media siis syrjäytti tv:n heti, kun vointi oli hiukan parempi.

Lisäksi olen lukenut monta vanhaa naistenlehteä, esim. kevään muotihan oli tosi kiinnostavaa näin syyskuun lopulla. Opetus: Tiedostin, että minun ei kannattaisi tilata lehtiä, koska en ehdi niitä lukemaan. Paitsi eilen ilmestyneen MeNaiset olen lukenut poikkeuksellisesti jo nyt. Hyvä minä.

Lupaa hyvää!

Eilisessä Diilissä joukkueet saivat tehtäväksi luoda Valion maitopurkeille uuden ilmeen. Aika haastava tehtävä! Ansaitusti voitto meni Tarjalla vahvistetulle miesten joukkueelle. Punaisessa hameessa ja korkkareissa kipittävä lehmä oli jatkoi hyvin Valion aiempaa linjaa, kuitenkin tuoden purkin kylkeen jotain pirteää ja uutta. MarMain sivuilta kurkkasin, että kaikki syksyn teemamaitopurkit ovat reippaita ja värikkäämpiä kuin tähän asti.

kuva: marmai.fi

Naisten joukkueen idea maitopurkista enemmän sisustuselementtinä on sinänsä ihan jees, mutta toteutus oli pliisu ja sekava. Jos oikeasti haaveiltiin sisustuselementistä, niin miksi se lehmä jätettiin kuitenkin yhdelle sivulle? Eniten kuitenkin ärsyttää se, että jälleen vahvistettiin uskoa siihen, että naiset muodostavat kuppikuntia eivätkä tule toimeen ja osaa tehdä töitä keskenään. Mutta sitten toisaalta ovat valmiit savustamaan ulos sen ainokaisen miehenkin!

Siis oikeesti; milloin naiset oppii, että jokainen meistä pärjäisi paremmin, jos tukisimme ja kuuntelisimme toinen toisiamme ja loisimme isompia naisverkostoja kahdenkeskisten suhteiden sijaan emmekä ottaisi niin henkilökohtaisesti, jos toinen on eri mieltä. Itse työskentelen miesvaltaisessa työpaikassa ja nautin siitä, että vaikka joskus asiat riitelevätkin, niin ihmiset eivät. Naisvaltaisilla aloilla kun tuppaa ilmeisesti usein käymään päinvastoin. Valio Lupaa hyvää! -kampanjasivulla voi antaa elämänlaatua ja hyvinvointia parantavia lupauksia. Jokaisen naisen olisi syytä käydä lupaamassa, että ei kuppikuntaudu, vaan nostaa omalta osaltaan koko naissukupuolen arvostusta niin naisten kuin miestenkin silmissä!

Näy, niin kuulut!

"Pahinta niin politiikassa kuin yritysmaailmassa on näkymättömyys". Näin loistavasti tiivisti asian Kreetta Onkeli Talouselämän kolumnissaan. Viihdemaailmasta tuttu näkymisen pakko on luikerrellut joka paikkaan. Poliitikoista ja yritysjohtajista on tulossa BB-Hennoja ja Diili-Jethroja. Jälkimmäisten tempaukset senkuin kovenevat, ilmeisesti vain siksi, että pärstä näkyisi vielä useammin keltaisen lehtien sivuilla. Asiaosaajien luulisi näkyvän otsikoissa muutenkin, mutta eniten tiedämme heistä, jotka ovat ryvettyneet seksiskandaaleissa tai (vaali)rahasotkuissa. Kanerva, Berlusconi, HP:n Mark Hurd, Tiger Woods, Sarkozy, Kaikkonen ja Vanhanen (viimeisimmät kunnostautuneet kummallakin saralla)... ja listaa voisi jatkaa ja jatkaa.

Miksi en tiedä yhtä paljon kansanedustajistamme, jotka eivät loista kähmyilyillään, vaan hoitavat työnsä, sen, jonka takia heidät on eduskuntaamme valittu? Koska se ei myy. Ei kiinnosta. Tai näin ainakin väitetään. Iltapäivälehtiä ostetaan varmasti viihdyttämään, mutta Hesarin tilaaja todennäköisesti toivoo hieman syvyyttäkin uutisiin. Joten kyllä ne asia-asiatkin ihmisiä kiinnostavat.

Jenkkimarkkinoille pääsy on erittäin vaikeaa. Nokian epäonnistuneet yritykset siellä vauhdittivat jopa toimitusjohtajan vaihtoon. Nokia-puhelin ei ole ilmeisesti tullut näkyväksi ja haluttavaksi kuluttajille, vaikka yhtiö onkin kiistellyt Applen kanssa patenteistaan. Toivottavasti Ivana Trumpin haaste IVANAHelsinkiä vastaan toimii paremmin pienen suomalaisen design-yrityksen hyväksi. Ainakin se saa näkyvyyttä, jollaista sillä ei olisi varaa ostaa. Go Paola go!

kuva: mtv3.fi

Kurkussani on kaktus

Kurkkuuni on juuttunut itsepäinen kaktus, joka vain päivä päivältä vahvistuu. Tänään nieleminen on tuottanut jo suuria vaikeuksia. Sen varmasti pitäisi olla hyvä keino syödä vähemmän, mutta päinvastoin, ajattelin (pahanmakuisen) Finrexin-mukillisen jälkeen nauttia hyvällä omalla tunnolla suklaasta (sehän sulaa suussa eikä tarvitse niellä) ja Greyn anatomiasta.

kuva: www.huiskula.fi

Enpä muuten tiennyt, että tämä piikikäs kasvi viestii lämmöstä ja rakkaudesta...

Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa

En yleensä ole mikään puutarhaihminen. Rivarin piha on juuri sopivan kokoinen; sinne voi istuttaa muutaman kasvin ja katsoa mitä saa aikaan. Joskus jonkun saa kasvamaan ja voi iloita siitä, mutta jos tuloksena on kuollut köntsä, niin mitä siitä, seuraavana vuonna sitten uudestaan. Iso hoidettava piha olisi minulle kauhistus. Filosofiani on, että pieneen kasvimaahamme heitän jotain siemeniä (yleensä olen jo unohtanut mitä kylvin, kun mullasta alkaa jotain vihreää puskea), mies onneksi muistaa silloin tällöin niitä kastella, ja sitten vaan seurataan mitä sieltä tulee. Rikkaruohoja en nypi ennenkuin arvuuttelen, onko tämä salaattia vai rikkaruoho.

Tänään aloin kuitenkin ymmärtää mitä nuo kiinalaiset ovat sananlaskullaan tarkoittaneet, kun pääsin reunakiveystä siistiessäni johonkin ihme meditatiiviseen tilaan. Rikkaruohojen nyppiminen oli jotenkin oudosti rentouttavaa. Itse asiassa niin kivaa, että leikkasin samalla energialla vielä pari pajua ja yhden juhannusruusunkin. Nämä kaikki olivat kuitenkin siis yhteisellä pihalla, oma plänttimme rehottaa edelleen luonnontilassa.

Ei ihan tavallinen nainen

Wallina Valtinin elämäntarina kutkuttaa mieltäni, vaikka ymmärtääkseni Turun kaupunginteatterissa esitettävä näytelmä hänestä ja hänen elämästään on puitteita lukuunottamatta aika fiktiivinen. Tietoja tuosta omaperäisestä, monin tavoin aikaansa edellä eläneestä naisesta ei löytynyt kuin joiltakin Ruotsista löytyneiltä sukulaisilta.

Wallinan tarina kiehtoo minua, koska ihailen ihmisiä, jotka toteuttavat omia visioitaan muiden mielipiteistä välittämättä. Voin vain kuvitella minkälaista kuohuntaa tuo ravintolan ja hotellin omistajatar on saanut aikaiseksi vuosisadan alun Turussa. Hänhän oli nainen, ulkomaalainen ja rohkea ja innovatiivinen uudistaja. Luulenpa, että hän kohtasi paljon paheksuntaakin feministisine ajatuksineen ja ravintolaan esiintyjiksi palkattuine naisorkesteineen. Mutta sittenkin  - lähipiirissä kaikki häntä rakastivat. Ja sehän on tärkeintä.

Ensimmäinen

Klassinen ensimmäinen postaus, otsikkoa myöten. Mutta minä tein sen! Perustin tämän blogin. Pitkään se on muhinut mielessä, nyt se on totta. Sirkuksessa on paljon värejä ja ääntä. Niin elämässäkin. Aion jakaa täällä havaintoja arkielämästä - ja vähän juhlastakin.