En yleensä ole mikään puutarhaihminen. Rivarin piha on juuri sopivan kokoinen; sinne voi istuttaa muutaman kasvin ja katsoa mitä saa aikaan. Joskus jonkun saa kasvamaan ja voi iloita siitä, mutta jos tuloksena on kuollut köntsä, niin mitä siitä, seuraavana vuonna sitten uudestaan. Iso hoidettava piha olisi minulle kauhistus. Filosofiani on, että pieneen kasvimaahamme heitän jotain siemeniä (yleensä olen jo unohtanut mitä kylvin, kun mullasta alkaa jotain vihreää puskea), mies onneksi muistaa silloin tällöin niitä kastella, ja sitten vaan seurataan mitä sieltä tulee. Rikkaruohoja en nypi ennenkuin arvuuttelen, onko tämä salaattia vai rikkaruoho.
Tänään aloin kuitenkin ymmärtää mitä nuo kiinalaiset ovat sananlaskullaan tarkoittaneet, kun pääsin reunakiveystä siistiessäni johonkin ihme meditatiiviseen tilaan. Rikkaruohojen nyppiminen oli jotenkin oudosti rentouttavaa. Itse asiassa niin kivaa, että leikkasin samalla energialla vielä pari pajua ja yhden juhannusruusunkin. Nämä kaikki olivat kuitenkin siis yhteisellä pihalla, oma plänttimme rehottaa edelleen luonnontilassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti