Mieheni sai elokuvaliput, jotka piti käyttää syyskuun loppuun mennessä. Viime tingassa aloimme tutkailla, mitä leffaa mentäisiin katsomaan. Ainoa, joka oli kummankin mielestä yhtä kiinnostava, oli Timo Koivusalon ohjaama Täällä Pohjantähden alla II. Matkassa oli kuitenkin pieni mutka, sillä leffan arvostelusta olin lukenut, että kakkososa on suora jatko ykköselle ja me emme olleet ykkösosaa nähneet. Niinpä ensin vietimme yhden illan katsellen ykkösosan videolta. 3 tuntia kului yllättävän nopeasti tarinan imaistessa mukaansa, ja seuraavan illan jatko-osaa odotti sen jälkeen mielenkiinnolla. Mutta täytyy sanoa, että kakkonen ylitti ennakko-odotukset kirkkaasti. Elokuva oli todella vaikuttava! Ja liikuttava. Jopa mieheni sanoi sitä liikuttavaksi, ja itse itkin neljän nenäliinan verran. Ykkösosa oli muutamia kohtauksia lukuunottamatta jotenkin ulkokohtaisempi, mutta kakkonen taas kosketti todella syvältä. Kahden sukupolven menetykset nivoutuivat toisiinsa, ja erityisesti vahvaksi nousi Akselin äidin hahmo, upeasti näytellyt Ritva Jalonen. Hänen kauttaan kakkososassa kulminoitui naisen kokemus sodasta, lapsien ja lapsenlapsien menetyksiin liittyvä tuska ja ikävä.
Elokuvia katsellessa tajusin, miten huonosti oikeastaan tiedän kansalaissodan tapahtumista ja syistä. Nuo elokuvat herättivät minussa halun etsiä lisää tietoa, halun ymmärtää miksi ja miten ja ketkä. Oliko aihe vielä minunkin kouluaikanani (parikymmentä vuotta sitten) sen verran arka, että sitä ei kovin laajalti tai syvälti käsitelty, vain onko mennyt vain minulta jotenkin ohi? No, leffan jälkeen tuli kerrattua asiaa (onneksi on google).
Hienosti elokuvassa tuotiin esiin se, että kansa kuitenkin eheytyi yhteisen vihollisen edessä, kun talvisota koitti, ja vanhat kaunat unohdettiin. Entiset viholliset hyökkäsivätkin rintarinnan, toisiaan kannustaen ja kiittäen, neuvostotankkeja vastaan. Jäin miettimään, että olisiko juopa punaisten ja valkoisten välillä jatkunut pidempään ilman toista maailmansotaa. Kaikenkaikkiaan Täällä Pohjantähden alla -elokuvat, ja etenkin toinen osa, vetivät aika hiljaiseksi ja herättivät paljon ajatuksia pohdittavaksi. Todella raskaan kautta on tätä maata kehitetty, eikä siitä ole kuitenkaan vielä niin kovin monta sukupolvea aikaa. Aika kiitollisia saamme olla. Erityisesti tietysti mietin omia isovanhempiani, jotka joutuivat Karjalasta siirtolaisina muuttamaan. Harmittaa, että he molemmat kuolivat ollessani liian nuori asioista puhumaan ja kysymään. Ehkä omistan tämän kirjoituksen siis heille.
Elokuvan traileri löytyy täältä: http://artistafilmi.fi/traileri.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti